Suojele vanhan ajan kasveja

Vanhoja siirtolapuutarhoja voisi kutsua puutarhakasvien aarreaitoiksi. Samalla, tiiviillä alueella kasvaa eri vuosikymmenillä istutettuja kasveja sulassa sovussa. Parhaassa tapauksessa yhdellä ja samalla palstalla on nähtävissä kasvien jatkumo esimerkiksi 1930-luvulta tähän päivään.

Toisella palstalla puolestaan koko kasvusto on selvästi uusittu kokonaan jossain vaiheessa, jolloin kaikkein vanhimmat kasvikannat ovat hävinneet. Menetettyjä kasveja on kuitenkin turha surra. Ajatukset on parasta kohdistaa edelleen voimissaan olevan vanhan kasviston suojelemiseen ja säilyttämiseen. Menneiden vuosikymmenten omenalajikkeet, mansikat, ruusut ja perennat ovat osa kulttuuriperintöämme, ja yksilötasolla niihin liittyy usein palanen henkilöhistoriaakin. Nämä vanhat kasvit ovat käyttökelpoisia ja viljelyn arvoisia jo sinällään.

Biologiselta kannalta vanhat kasvikannat ovat perintötekijöidensä elävä varmuusvarasto. Ehkä kasvinjalostajilla ei ole käyttöä noille geeneille juuri nyt, mutta tulevaisuuden tarpeita on mahdoton ennustaa. Jokaisen puutarhapalstan haltijan olisi hyvä käydä läpi vanhat kasvinsa ja jos mahdollista, ottaa selville ja kirjata muistiin niiden historia. Kotoiseen kasvidokumentointiin riittävät mainiosti ruutuvihko, lyijykynä ja lyhyet lauseet. Myös uudet taimihankinnat on parasta merkitä vihkoon heti tuoreeltaan tulevia aikoja ja sukupolvia varten.

Harvinaisen hedelmälajikkeen tulevaisuus täytyy turvata

Siirtolapuutarhoissa kasvavat hedelmäpuut ovat tärkeitä vähintäänkin maisemallisesti. Kukintaaika on tietysti luku sinänsä, mutta muulloinkin puiden oksisto luo ikään kuin katon, suojan, koko alueelle. Mutkaoksaiset ja ryhmyiset puut ovat kauniita talvellakin. Vanha hedelmäpuu on aina arvokas hedelmiensä laadusta ja määrästä riippumatta. Sen elinvoimaa on hyvä pitää yllä maltillisin leikkauksin ja suomalla puulle tilaa ja valoa mahdollisuuksien mukaan. Juurillakin on mukavampi olla, kun koko latvuksen alla kasvaa matalia perennoja tai vaikka mansikoita sitkeän nurmen sijasta.

Hedelmäpuiden lajikkeet on hyvä ottaa selville, sillä tavallisten ja yleisten lajikkeiden joukkoon mahtuu aina jokunen harvinaisuuskin. Tämä pätee etenkin omenoihin ja päärynöihin. Puutarhoista saattaa löytyä erikoisia luumuja ja kirsikoita, esimerkiksi siemenlisäyksen kautta syntyneitä paikalliskantoja. Hedelmälajikkeiden tunnistajia voi tiedustella mm. Hedelmän-ja Marjanviljelijäin liitosta.

Jos jokin harvinainen hedelmälajike löytyy, sen tulevaisuus täytyy turvata ennen kuin ikääntynyt puu romahtaa maahan. Omena- ja päärynäpuusta leikataan varteoksia, hankitaan perusrunkoja ja liitetään nämä yhteen uusiksi taimiksi – tai teetetään taimet jollakin osaavalla taimistolla.

Uudet taimet kannattaa istuttaa useaan paikkaan ja tuoda tarjolle vaikka taimenvaihtotapahtumiin. Vanhan puun oksia voi varttaa myös nuoren ja elinvoimaisen, toisen lajikkeen latvustoon. Erikoisten luumujen ja kirsikoiden juurivesoista ovat varmasti naapuritkin kiinnostuneita. Arvokas kanta säilyy useammassa puutarhassa varmemminkuin vain yhdessä kasvupaikassa.

Hyvät marjapensaat pysyvät tuottoisina vuosikymmenestä toiseen

Lukuisia herukka-, karviais- ja vadelmalajikkeita on ollut viljelyssä aikojen saatossa, ja ainakin suosituimmat lajikkeet ovat vaihtuneet 10–15 vuoden välein. Hyvin vanhoja pensaita ei liene paljonkaan jäljellä, koska marjaviljelmät on tavattu uudistaa perusteellisesti hävittämällä entiset pensaat ja istuttamalla uudet taimet tilalle. Ja jos hyvin vanhoja pensaita jostain löytyykin, niiden lajikenimiä on usein mahdoton saada enää selville. Lajiketunnistusta vaikeuttaa se, että moni iäkäs marjapensas on saanut alkunsa lintujen levittämistä siemenistä eikä ole kaupallinen lajike. Se saattaa silti olla hyvä pensas.

Asiaan voi suhtautua käytännöllisesti. Mitä vanhempi marjapensas tiettävästi on, sitä vanhempaa lajiketta se todennäköisesti edustaa. Jos vanha pensas on terve ja tuottaa käyttökelpoisia marjoja, se kannattaa ilman muuta säästää. Vastaavasti taudinarat, esimerkiksi joka kesä pahasti härmäiset pensaat on parasta hävittää.

Marjapensaat saa varsin helposti pysymään hyväkasvuisina ja tuottavina vuosikymmenestä toiseen. Kun muutama kaljuuntunut ja heikosti marjova haara sahataan pois maata myöden parin vuoden välein, pensaisiin kasvaa jatkuvasti vetreitä oksia. Jos pensaiden alustat ovat (rikka)ruohottuneet, ruohon päälle levitetään paksuhko kerros sanomalehtiä, jotka sitten peitetään reilulla kerroksella kuoriketta, edellisvuotisia puunlehtiä, kompostimullan seulonnasta jäänyttä karkeaa ainesta jne. Katetta lisätään vuosittain, ja marjapensaat viihtyvät silminnähden.

Liiat vesat pois koristepensaista syksyisin

Vanhan ajan koristepensaista ovat yleensä säilyneet ne lajit, jotka kasvattavat runsaasti juurivesoja. Ne ovat pystyneet aina uusiutumaan perusteellisen leikkaamisen tai ankaran talven jälkeen. Pihasyreeni, ruusut ja angervot, pihajasmike ja lumimarja ovat tyypillisiä ja tuttuja lajeja. Iäkkäiksi tiedettyjä ja luotettavaksi osoittautuneita koristepensaita kannattaa vaalia. Jos ne hoitavat tehtävänsä raja-aitana, suojana tai kukkivana koristeena, on harvoin perusteltua ryhtyä vaihtamaan niitä ”muodikkaampiin” lajeihin. Kauniskukkaiset ruusupensaat ovat erityisen arvokkaita ja nykyään hyvin kysyttyjäkin.

Pensaiden voimakas leviäminen vesomalla koetaan usein harmilliseksi seikaksi. Pensaat pysyvät kurissa, kunhan liiat vesat raivataan pois joka vuosi, vaikkapa aina syksyisin. Samankesäiset vesat nousevat maasta nykäisemällä tai lapiolla auttamalla. Pehmeät juurivesanalut voi niittää ruohon- tai siimaleikkurilla. Yksittäisen pensaan ympärille voi asentaa juurimatonkin.

Vanhat perennat ovat erittäin vaivattomia

Nykyisille siirtolapuutarhapalstoille antavat leimansa lukuisat monivuotiset, ruohovartiset koristekasvit eli perennat. Esimerkiksi tutut keväiset vuokot, esikot ja sipulikukat, keskikesän pionit, unikot ja malvat sekä syyskesän leimut, asterit ja kultapallot värittävät jokainen vuorollaan koko siirtolapuutarhan alueen. Kun perennoja on sovitettu suuri määrä pienelle tontille, kasvustot ovat tiheitä ja kukinta näyttävää. Vaikka taimimyymälöiden tarjoama lajivalikoima on nykyään valtava ja saatavana on monenlaisia perennaerikoisuuksiakin, jo vuosikymmeniä tunnetut ”perusperennat” ovat paljolti säilyttäneet paikkansa niin siirtolapuutarhoissa kuin vanhojen omakotitalojen pihoillakin. Vanhoille perennakannoille on ominaista, että ne selviytyvät monenkirjavissa kasvuoloissa, pysyvät hengissä talvien yli, kukkivat varmasti ja lisääntyvät runsaastikin juurirönsyjen tai siementen avulla. Niitä on myös helppo levittää omalla pihalla paikasta toiseen ja antaa rönsyjä, sipuleita ja siemeniä naapureillekin. Vanhat perennat ovat erittäin vaivattomia kasveja.

Jokaisen pihanhoitajan on hyvä ymmärtää perinteisten perennalajien suuri arvo. Suopayrttiä tai pienikukkaista asteria ei silti tarvitse päästää leviämään mielin määrin pienellä tontilla, vaan kasvustot voi pitää kurissa juurimaton avulla tai yksinkertaisesti kaivamalla liiat juurirönsyt pois syksyllä. Liian suurta siemensatoa lupailevat varrenlatvat leikataan poikki vihreinä, ennen siementen kypsymistä ja varisemista. Voimakaskasvuiset perennat voi myös siirtää kaikki samaan nurkkaukseen, jossa lajit saavat kilpailla keskenään ja hillitä toistensa kasvua.

Hedelmäpuiden alla varjossa kasvu ei ole niin rehevää kuin aurinkoisella paikalla. Perinneperennojen kanssa on mahdollista elää hyvässä sovussa. Erityisen arvokkaita ovat vanhat kannat ja lajikkeet esimerkiksi seuraavista perennoista:

– tarhakurjenmiekat (aik. saksankurjenmiekat)

– kiinanpionit (aik. jalopionit)

– syysleimut

– narsissit sekä vuodesta toiseen kukoistavat tulppaanit

– rusko-, varjo- ja tiikerililja

– päivänliljat

Siirtolapuutarhat ja kotipuutarhat täydentävät omalta tärkeältä osaltaan tutkimuslaitosten ja yliopistojen kasvikokoelmia.

Puutarhatoimittaja Pirkko Kahila